Vegaanina törmään tilanteisiin, jossa minua pyydetään kertomaan elämäntapavalinnastani. Useimmiten turisen mielelläni veganismista kanssaihmisten kesken, mutta joskus keskustelu on jo lähtökohtaisesti tarpeeton. Minua ei kiinnosta puolustaa valintojani kenellekään, joka on jo sanan
vegaani kuultuaan päättänyt kohdella minua epäuskottavana ituhippinä tai mielenterveydeltään järkkyneenä avohoitotapauksena. Toisinaan voisi miettiä ennakkoluulojen kääntämistä toisinpäin, sillä huolimatta hyvinvoivan ruumiini läsnäolosta pöydän toisella puolella jopa olemassaoloani on epäilty:
Millä sä oikein pysyt elossa?
Veganismi ei, edellisestä merkinnästäkin todeten, ole mikään pienten piirien post-postmoderni salaseura. Sana
vegan syntyi jo toisen maailmansodan aikana kuvaamaan elämäntapaa, joka tosin on ilmiönä huomattavasti vanhempi. Pari päivää sitten ovimatolleni saapui erään puolueen melko konservatiivinen lehti, jossa vertailtiin fleksarin, vegaanin ja freeganin maailmanpelastuskapasiteettia. Jopa
Aamulehti on tarttunut aiheeseen ja onnistunut käsittelemään sitä myönteisessä hengessä. Lautaselle ovat muutoinkin ilmestyneet historiattoman lopputuotteen paikalle ilmasto, terveys ja moraali. Hiipivän kuoleman ei siis luulisi enää kummittelevan ruokailuaan tarkemmin harkitsevan olkapään tienoilla.
Kuitenkin puolustelutilanteet ovat jatkuvia. Tuskin on niemeä ja notkoa, jonka kesäjuhlilla, illanistujaisissa tai mökkiseurueessa saisivat valintani jäädä rauhaan. Työpaikkani kattaa yli viisikymmentä ihmistä, mikä tarkoittaa lähelle samaa määrää tilanteita, joissa halutaan kuulla, miksi. Vaikka tulen kahvitauolle yleensä rättiväsyneenä ja haluaisin vain tuijottaa seinään sen lakisääteisen kahdentoista minuutin ajan seitanleipääni mutustaen, aloitan kertomisen ekologisuuden, terveellisyyden ja eettisyyden kolmikannasta. Olen tosin huomannut, että paras ja kattavin vastaus kysymykseen on se,
etten voisi elää toisin. Elämäntapani on jalostunut tällaiseksi, koska muutoin en voisi katsoa peiliin. Näin voin olla onnellinen.
Samoja asioita eri kasvoille toistelleena en vieläkään osaa sanoa, mistä kohtaamani tungetteleva kiinnostus toisen valintoja kohtaan kumpuaa. Kasvissyönti on hiljalleen lakannut olemasta kiehtova anomalia, ja sille löytyy useita itsestäänselviäkin perusteita. Haluaisin ajatella, että kokemani liipasinherkkyys ja herännyt negatiivisten tunteiden kirjo perustuu huonoon omatuntoon. Vegaanille on helppo raivota, kun syvällä sisimmässään tietää, että oma elämäntapa on kestämätön. Ajatukseni on tietenkin typerä, mutta sen avulla pystyn kuitenkin ajattelemaan, että tällä maapallolla on vielä toivoa.
